Suhteita soittimiin on niin monenlaisia. Oma suhteeni kitaraan on vähintäänkin kompleksinen. Toisinaan vihaan soitinta sydämeni pohjasta, kielet eivät taivu tahtooni vaan särkevät, särkevät ja kuulostavat tyhjiltä. Toisinaan taas löydän lohdun ja voiman kömpelöstä näppäilystäni.

Eilen illalla Tavastialla Animal Collectivea lämmitellyt Islaja leikki soittimillaan hurmaavasti. Okariino ja meloodika eivät kuulu mielisoittimiini, mutta Islajan musiikkimaisemissa ne toimivat oivina karttamerkkeinä. Kaikkein suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Islajan tapa soittaa kitaraa. Teknisesti taitavan soittamisen sijaan hän leikitteli kuusikielisellään ja taikoi siitä ääniä, aivan kuin lapsi olisi ensi kertaa tarttunut soittimeen ilahtuen siitä kumpuavasta kauneudesta.

Islajan musiikkia yritettiin määritellä Helsingin Sanomissa, minä en sitä tee, en samoin. Epäsointuista runoutta, leikkiä, metsämaisemia, menninkäisiä ja suuri lokki? Musiikkia, johon minä hukuin.

Levyllä Islaja on mattoja ja tyynyjä ja ikkunasta aukeavaa turvallista taikametsää. Lavalla pieni hento tyttö muuttuu shamaaniksi ja eksentriseksi keijukaiseksi ja ottaa kädestä ja kuljettaa kauemmas kuin itse uskaltaisit vaeltaa. 

Animal Collective jatkoi maisemien maalailua. Avey Taren ääni taipui ja kantoi suvantovaiheiden ja raskaiden äänimyrskyjen halki yhtyeen muiden jäsenten laulaessa, huutaessa, kirkuessa, kuiskatessa ja vaikeroidessa mukana. Miten liikkua silloin, kun liikututtaa, mutta musiikki ei anna askelmerkkejä? Yleisö suli massaksi, joka tärisi ja nytkyi kuin transsissa eläinkollektiivin raivotessa lavalla.

Tavastian valot ovat kiehtovan värisiä. Missään muualla en hyväksyisi niitä sävyjä.

Kuuntelussa tänään: Paavoharju: Yhä hämärää, Juana Molina: Son, Joanna Newsom: The Milk-eyed mender, The Dresden Dolls: Yes, Virginia