The Dresden Dolls kiinnitti huomioni, kun yhtyeen laulajattaren Amanda Palmerin ääntä verrattiin Fiona Appleen ja Regina Spektoriin. Molemmat kuuluvat suuriin suosikkeihini, eikä vähiten juuri mahtavien ääntensä takia. Myös mahtava pj harvey kuuluu toisinaan Palmerin laulussa.

Nukkeduon musiikkia on kuvailtu kabareepunkiksi, mikä osuukin melko lailla oikeaan. Raakaa ja sievistelemätöntä, dekadenttia kapinaa ja toisaalta ylenkatsetta. Musiikkia, jonka tahdissa keinahdella hitaasti halki savuisten kellarikapakoiden. Lasi halpaa punaviiniä ja kirkkaanpunaista huulipunaa sen reunassa. Pitkiä valkeita savukkeita ja mustiksi valvotut silmät. Varjokuvateatteria, jossa varjot ovatkin punaisia.

The Dresden Dolls johdatteli myös toisen uuden tuttavuuden luo. Sellorocktrio Rasputina on jotain aivan muuta, kuin mitä sellorockista tänä Apocalyptican aikana ajatellaan. Rasputinan musiikki on vilpittömän kunnianhimoista rock-musiikkia toteutettuna uskomattoman monipuolisilla selloilla. Soitossa on syvyyttä, jota kitaralla ei tavoita eksymättä synkkyyteen. On aina hienoa, jos rock-yhtye saa kuulijansa tutustumaan uuteen ja ennenkokemattomaan. Matka Rasputinasta Wagneriin..? Ei lopulta niin järin pitkä. Kivinen ehkä.

Eilisiltana Kesäkino Engelissä nähty As tears go by oli huumaava.

Tänään kuuntelussa: Regina Spektor: Soviet Kitch, Frida Hyönen: Until death comes, Ryan Adams: Love is hell